Vauhdikas vuorokausi – Arctic15, kolme kaupunkia, yöjuoksu, tulipalo, yöuinti ja paljon muuta

Pari viikonloppua sitten oli vauhdikas meininki. Yhden vuorokauden sisällä kerkesi tapahtua vaikka ja mitä. Polkujuoksua öisellä Bodomilla, Delight-päivä Turussa, savusaunan palaminen, hyisessä meressä uiminen ja sekä rentoutumista paljuilua ja saunan merkeissä.

Aloitan kuitenkin jo tapahtumista ennen viikonloppua. Pääsin nimittäin ensimmäistä kertaa käymään Arctic15 tapahtumassa. Lyhyesti kerrottuna Arctic15 on suuri verkostoitumistapahtuma ja kohtaamispaikka sijoittajille ja start up-yrityksille. Mielenkiintoisia puhujia sekä paneeleja, joita olisin voinut kuunnella ja sekä oppia paljon. Valitettavasti omien työkiireiden takia en pystynyt viettämään niin paljon aikaa siellä kuin olisin halunnut.

Ensimmäisen illan päätteeksi oli Arctic15 MONI Party 2017. Aika väsynyt olin päivän jäljiltä, mutta onneksi jaksoin mennä, sillä oli taas hauskaa ja tapasi niin vanhoja kuin uusia tuttavuuksia. Kaunista kevät iltaa oli mukava viettää ulkona. Onneksi illan viilennettyä laivan sisältä löytyi myös kauniit vanhan ajan merihenkiet tilat.


Lisää kuvia sekä MONIn Facebook: https://www.facebook.com/pg/getMONI/photos/?tab=album&album_id=1714469925230159

Perjantaina oli vuorossa juoksua öisellä Bodom-järvellä ja lauantaina järjestämäni Delight Day Turussa. Näistä kuitenkin lisää jokin toinen kerta.

Arctic15 teema jatkuu vielä, sillä mut oli kutsuttu Villa Upinniemeen, jossa tapahtuman perustaja, puhujia ja sijoittajia viettävät perinteistä rentoutumisviikonloppua tapahtuman jäljiltä. Lauantai-iltana kerkesin vihdoin mennä sinne. Perjantaisen myöhäisillan juoksun ja lauantaisen Delight Dayn jäljiltä, oli taivas päästä pesemään meikit pois ja hypätä paljuun. Saunan siivettämänä uskalsin jopa käydä yön aikana meressä uimassa. Eli talviturkki lähti jo toukokuussa mereen, itseasiassa kolme kertaa! Yleensä se on lähtenyt loppukesästä juuri ja juuri järveen ja ainoastaan sen takia, että se on täytynyt menettää! Harmikseni savusaunaan en päässyt tällä kertaa, sillä kun itse saavuin paikalle, pihalla oli paloautoja. Savusauna oli juuri palanut!



Oli kyllä toiminnantäyteinen vuorokausi. Töitä, urheilua ja onneksi myös rentoutumista. <3

Henrika

 

Kohti aitoa onnellisuutta

Mä olen päättänyt olla onnellinen. Miten on muka mahdollista vain päättää olla onnellinen? Mä uskon, että siihen pystyy jollakin tavoin itse vaikuttaa. Jos sulla on huono olla, tee sille jotain. Jos joidenkin ihmisten seura tuottaa sulle huonoa oloa, älä vietä aikaa heidän seurassaan. Vietä aikaa niiden ihmisten seurassa, joiden seurassa viihdyt ja saa sut tuntemaan, että pidät itsestäsi. Tee asioita, joista nautit. Näin mä päätin.

Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, mua ahdisti oravanpyörään palaaminen. Arki pyöri samaa rutiinia. Töitä, salia, koiraa, ruokaa ja viikonloput yleensä voimien keräystä, että jaksaa taas vetää seuraavan viikon samaan malliin.

Riisutut-ohjelman aikana mä päätin, että mä en halua palaa enää samaan. Ei mun ole pakko.  Päätin, että alan tekemään asioita, joita tekee mieli tai sitten en tee mitään, jos en jaksa. Enkä pode siitä huonoa omaatuntoa. Mä olen tehnyt asioita, joita nautin tehdä ja haluan tehdä juuri sillä hetkellä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mulle se ei ole ollut. Tai siis tajusin sen vasta oikeasti kunnolla viime kuun aikana.

Aurinko paistaa ja mun on tehnyt mieli mennä lenkille. Väsyttää, haluan makaa illan kotona. Tekee mieli moneen vuoteen leipoa kunnon epäterveellinen kakku. Haluan mennä tekemään kunnon treenin. Tekee mieli viiniä. Haluan leipoa terveellisiä porkkanasämpylöitä. Haluan mennä kävelylle, teelle, hiihtämään, juhlimaan, pelata lautapelejä, brunssille, katsoa tietovisailua, olla ystävien kanssa… Näitä kaikkia asioita olen tehnyt pelkästään parin viikon sisään. Viime sunnuntaina tajusin, että olen käynyt salilla 4 kertaa, leiponut, nähnyt ystäviä jne. mitä tuossa yllä mainitsin, eikä mulla kertakaan ollut sellainen tunne, että mulla olisi kiire. Mä olin vaan tehnyt niitä asioita, joita mun oli tehnyt mieli tehdä juuri sillä hetkellä. Mä olen tehnyt hirveästi asioita ja lyhyen ajan sisään.

Kaikki ei muutu hetkessä, mutta musta tuntuu, että mä olen matkalla kohti parempaa. En tarkoita, että olisin monta vuotta ollut todella surullinen ja epäonnellinen, mutta en koe myöskään, että olisin vuosiin ollut kovinkaan onnellinen. Vapaus on koittanut! 😀

Riisutut – Se on ohi, se oli tässä, nukahdan.

Olen elänyt kuukauden ilman tavaroita tyhjässä talossa, joka ennen oli kotini, mutta kuluneen kuukauden ajan se oli kaikkea muuta kuin koti. Vihdoin kotona, tai ei ihan, mutta melkein. Ensimmäinen tunne joka tuli, kun sain tavarani takaisin ja kuvausryhmä viimein lähti illalla 28.2.2017. Se on ohi.

Todella outoa on se, että koko Riisutut-projektin ajan olen viettänyt todella todella paljon aikaa kotona. Huomattavasti enemmän kuin ennen. Silti musta tuntuu, etten ole ollut kotona pitkään aikaan. Kun tavarat tulivat takaisin, koti alkoi tuntua hieman enemmän kodilta, mutta jollakin tapaa ei vieläkään. .

Riisutut – viimeinen päivä. Olin jo edellisestä illasta asti ollut todella herkillä. Olin alkanut tiedostamaan, että tämä projekti loppuu ja palaan omaan normaaliin elämään. Tämä tunne oli hyvin ristiriitainen. Toisaalta odotin, että Riisutut-projekti loppuisi, mutta toisaalta mulla oli vahva tunne, etten halua palata takaisin omaan elämääni. Pelottavaa, ahdistavaa ja sekavaa. Aloin myös jännittämään. Tämä laukaisi tavalliseen tapaan migreenikohtauksen. Se oli todella harmi, sillä olimme ystävieni kanssa Sky Roomissa kahvittelemassa ja olisin enemmän kuin mielelläni viettänyt illan ajattelematta seuraavaa päivää.

Tiistai aamu, edelleen itkuherkkä olo. Selaan Facebookia ja silmieni eteen hyppää video huonoissa oloissa pidetyistä ranskanbulldogeista ja tarina yhdestä heistä, joku lopulta kuoli. Osui ja upposi! Kyyneleet alkoi valumaan pitkin poskia ja halasin vain Röhnöä. Väistämättä aloin myös miettimään, kuinka hän täyttää seuraavana päivänä jo neljä vuotta ja kuinka hänestäkin aika jättää jonakin päivänä. Kerään itseni.

Edelleen aamu. Tuttu kuvausporukka saapuu paikalle. Taas meinaa alkaa itkettämään. Syytä en tiedä, mutta  voin kertoa, että prokkiksen aikana todella suureksi tueksi osoittautui tietenkin kuvausryhmäläiset, sillä nämä henkilöt olivat läsnä niin fyysisesti kuin henkisestikin koko tämän ajan.
Riisutut perhe ja ”poikien huone” 😉 <3

Tiistai päivä. Muuttomiehet alkavat kantamaan tavaroitani takaisin. Sen pitäisi tuntua joltain, mutta ei tunnu. Ovatko tavarat todella menettäneet merkityksensä tämän kuukauden aikana? Toisaalta tähän voi myös vaikuttaa se, että sain kesken kuvausten tietää henkilökohtaisesta elämästäni sellaisen uutisen, joka sillä hetkellä järkytti mieltäni todella paljon. Uutinen, joka tuli pahimpaan mahdolliseen kohtaan, sillä olin jo valmiiksi sekavassa mielentilassa. Onnekseni olen tottunut elämässäni ottamaan iskuja vastaan, jopa pahoja sellaisia ja samalla kertaa. Tuntui pahalta, mutta Riisutut-projektin jäljiltä tunsin itseni vielä vahvemmaksi kuin ennen ja ajattelin: ”Antaa tulla vaan, katsotaan kuinka paljon tyttö kestää, sillä mä en meinaa kaatua!”

Tiistai ilta, viimeiset fiilikset. Päivä oli rankka. Aamu alkoi sekavilla tunteilla itkuherkkänä. Jatkui pahoilla uutisilla, mutta se jatkui. Fiilikset muuttuivat. Nauroin, itkin vielä, sitten taas nauroin. Nautin viimeisestä illasta näiden ihmisten kanssa.

Myöhemmin illalla. Hyvästelen kuvausryhmän, tuntuu surulliselta. Täysin tuntemattomat ihmiset, joista on kuitenkin tullut yllättävän tärkeitä tämän kuukauden aikana. Ymmärrettävästi.

Heilutan ikkunasta pimeälle kadulle, sammutan valot. Menen nukkumaan, nukkumaan omaan sänkyyn. Se on ohi, se oli tässä. Nukahdan.

// Henrika