Riisutut – Se on ohi, se oli tässä, nukahdan.

Olen elänyt kuukauden ilman tavaroita tyhjässä talossa, joka ennen oli kotini, mutta kuluneen kuukauden ajan se oli kaikkea muuta kuin koti. Vihdoin kotona, tai ei ihan, mutta melkein. Ensimmäinen tunne joka tuli, kun sain tavarani takaisin ja kuvausryhmä viimein lähti illalla 28.2.2017. Se on ohi.

Todella outoa on se, että koko Riisutut-projektin ajan olen viettänyt todella todella paljon aikaa kotona. Huomattavasti enemmän kuin ennen. Silti musta tuntuu, etten ole ollut kotona pitkään aikaan. Kun tavarat tulivat takaisin, koti alkoi tuntua hieman enemmän kodilta, mutta jollakin tapaa ei vieläkään. .

Riisutut – viimeinen päivä. Olin jo edellisestä illasta asti ollut todella herkillä. Olin alkanut tiedostamaan, että tämä projekti loppuu ja palaan omaan normaaliin elämään. Tämä tunne oli hyvin ristiriitainen. Toisaalta odotin, että Riisutut-projekti loppuisi, mutta toisaalta mulla oli vahva tunne, etten halua palata takaisin omaan elämääni. Pelottavaa, ahdistavaa ja sekavaa. Aloin myös jännittämään. Tämä laukaisi tavalliseen tapaan migreenikohtauksen. Se oli todella harmi, sillä olimme ystävieni kanssa Sky Roomissa kahvittelemassa ja olisin enemmän kuin mielelläni viettänyt illan ajattelematta seuraavaa päivää.

Tiistai aamu, edelleen itkuherkkä olo. Selaan Facebookia ja silmieni eteen hyppää video huonoissa oloissa pidetyistä ranskanbulldogeista ja tarina yhdestä heistä, joku lopulta kuoli. Osui ja upposi! Kyyneleet alkoi valumaan pitkin poskia ja halasin vain Röhnöä. Väistämättä aloin myös miettimään, kuinka hän täyttää seuraavana päivänä jo neljä vuotta ja kuinka hänestäkin aika jättää jonakin päivänä. Kerään itseni.

Edelleen aamu. Tuttu kuvausporukka saapuu paikalle. Taas meinaa alkaa itkettämään. Syytä en tiedä, mutta  voin kertoa, että prokkiksen aikana todella suureksi tueksi osoittautui tietenkin kuvausryhmäläiset, sillä nämä henkilöt olivat läsnä niin fyysisesti kuin henkisestikin koko tämän ajan.
Riisutut perhe ja ”poikien huone” 😉 <3

Tiistai päivä. Muuttomiehet alkavat kantamaan tavaroitani takaisin. Sen pitäisi tuntua joltain, mutta ei tunnu. Ovatko tavarat todella menettäneet merkityksensä tämän kuukauden aikana? Toisaalta tähän voi myös vaikuttaa se, että sain kesken kuvausten tietää henkilökohtaisesta elämästäni sellaisen uutisen, joka sillä hetkellä järkytti mieltäni todella paljon. Uutinen, joka tuli pahimpaan mahdolliseen kohtaan, sillä olin jo valmiiksi sekavassa mielentilassa. Onnekseni olen tottunut elämässäni ottamaan iskuja vastaan, jopa pahoja sellaisia ja samalla kertaa. Tuntui pahalta, mutta Riisutut-projektin jäljiltä tunsin itseni vielä vahvemmaksi kuin ennen ja ajattelin: ”Antaa tulla vaan, katsotaan kuinka paljon tyttö kestää, sillä mä en meinaa kaatua!”

Tiistai ilta, viimeiset fiilikset. Päivä oli rankka. Aamu alkoi sekavilla tunteilla itkuherkkänä. Jatkui pahoilla uutisilla, mutta se jatkui. Fiilikset muuttuivat. Nauroin, itkin vielä, sitten taas nauroin. Nautin viimeisestä illasta näiden ihmisten kanssa.

Myöhemmin illalla. Hyvästelen kuvausryhmän, tuntuu surulliselta. Täysin tuntemattomat ihmiset, joista on kuitenkin tullut yllättävän tärkeitä tämän kuukauden aikana. Ymmärrettävästi.

Heilutan ikkunasta pimeälle kadulle, sammutan valot. Menen nukkumaan, nukkumaan omaan sänkyyn. Se on ohi, se oli tässä. Nukahdan.

// Henrika